Liepimän kyläyhdistys ry

Juttuja ja tarinoita

Liepimäjärven Äijä

"Kaikissa saivojärvissä asustaa vesikansaa, veden haltiaväkeä, joka näkymätönnä elää järvessä, mutta useasti kyllä näyttäytyykin maan ihmisille. Menee vain keväällä heti jäiden lähdettyä sulan veden rannalle, tömistää jaloillaan maata ja huutaa: "Onko ketään kotona?" Kyllä silloin kohta näytetään, millainen isäntä on järvessä. Mutta näyttäytyy järven isäntä ja haltiakansa monesti kutsumattakin ja kysymättä.

Niinkuin Liepimäjärvelläkin Muoniossa, Ylimuonion takalistoilla. Siellä jäkälänpanijat kerran keksivät ison mustapukuisen äijänrumilaan kahlaavan syvässä vedessä vyötäisiään myöten. Miehet kummissaan meloivat lähemmäksi katsomaan ja sanoivat:"Kuka tuo köriläs on? Souvetaan nokka halki." Mutta äijä kääntyi päin ja katsella möllötti venemiehiä suurilla silmillään, jotka olivat kuin vanhanaikaiset "plakkarikellot". Siitä miehet ja naiset säikähtivät niin kolosti, että kiireesti pyöräyttivät veneensä ympäri ja soutivat pois, jättäen järven äijän rauhassa kahlaamaan. Tämä tosiasia on tapahtunut vasta kymmenen vuotta sitten."

Lähde: Lapin muisteluksia, Samuli Paulaharju v. 1922. (Kolmena kesänä, 1920 - 1922, Paulaharju vaelsi Lappia ristiin rastiin ja jututti sen asukkaita.)


Orleansin herttua Ludvig Filip ja Beata Caisa Walbom

Parin kilometrin päässä Liepimästä sijaitsee Hirvaslompolo, jonka rannalla on aikoinaan värjötellyt Muonion pappilan kalakämppä. Tuossa kämpässä parkaisi Ranskan "kuninkaanpoika" ensinmäisen itkunsa ilmoille. Paikalle johtaa merkitty luontopolku. Mukaelma Onni Vuorion (Muonion kairoilta) ja Samuli Onnelan (Tornionlaakson vuosikirja 1979) kirjoituksista, Marjaana Sieppi

Ranskan vallankumouksessa oli mukana myös Bourbon-suvun Orleansin haaran jäsen, kuuluisan Filip Egalitén poika Ludvig Filip, joka oli syntynyt vuonna 1773. Hän liittyi 17-vuotiaana jakobiineihin ja taisteli kenraaliluutnanttina Ranskan armeijassa, mutta joutui pakenemaan (mm. isän mestaus). Vuoden 1795 keväällä hän lähti salanimellä herra Müller matkalle Hampurista Kööpenhaminan ja Trondheimin kautta Hammerfestiin. Paluumatkallaan (Kautokeinon, Tornion ja Olulun kautta Tukholmaan) hän tuli Muonioon syyskuussa ja sai asunnon noin viikon päiviksi Muonion pappilasta silloisen kappalaisen, myöhemmin kirkkoherran, Mathias Kolströmin luota. Pappilassa oli silloin emännöitsijänä Mathias Kolströmin Brita-puolison kaunis sisar, Beata Caisa Walbom, joka oli syntynyt vuonna 1768 Arbogan kaupungissa Ruotsissa. Nuori ja maailmaa kokenut prinssi sai heti pään pyörälle 27-vuotiaalta, mutta kokemattomalta ja haaveilevalta porvarisnaiselta. Beata Caisa rakastui prinssiin, joka osasi käyttää syvää kiintymystä hyväkseen. Mutta pian koitti eronhetki: prinssi jätti Muonion. Hän jatkoi pakomatkaansa, mutta Beata Caisa jäi onnettomana suremaan rakastettuaan.

Pian Ludvig Filipin lähdön jälkeen pappilan väki huomasi, etteivät Beata Caisan asiat olleet kohdallaan. - Hän nimittäin odotti lasta. - Asia yritettiin salata, mutta kun raskautta ei voitu enää peittää, Beata Caisa vietiin pappilan kalapirttiin, joka sijaitsi peninkulman päässä Liepimäjärven takaisen Keräsjoen Hirvaslompolon rannalla. Siellä Beata Caisa synnytti poikalapsen. Äiti ja lapsi piti saada vaivihkaa takaisin pappilaan, joten päätettiin lähteä kalanpyyntiin Hirvaslompoloon. Kalastamassa mukana olleiden renkien hämmästykseksi, puolikkoon (tynnyrinpuolikas) laitettiinkin kalojen sijasta kapaloitu poikalapsi. Lapsi tuotiin pappilaan puolikossa, jossa sivulliset luulivat olevan Hirvaslompolon siikoja. Renkejä vannotettiin vaikenemaan asiasta. Lapsi kastettiin aikanaan, ja hän sai nimekseen Erik. Rengit eivät kuitenkaan malttaneet pitää salaisuutta, ja niinpä Erik sai koko ikänsä kantaa liikanimeä Puolikko-Erkki.


Ludvig Filip





.
Kuvissa Ludvig Filip (1773 - 1850) nuorena

.

  



.

Ludvig Filip eli seikkailevana kulkurina eri osissa Eurooppaa ja Amerikkaa ansaiten leipänsä etupäässä kotiopettajana. Vuonna 1796 hän matkusti Amerikkaan ja palasi sieltä neljän vuoden kuluttua Englantiin. Avioliiton Ludvig Filip solmi Napolin prinsessan, Maria Amélien kanssa vuonna 1809 ja he saivat kolme tytärtä ja viisi poikaa. Ranskaan Ludvig palasi vasta vuonna 1814, jolloin Napoleonin valtakausi päättyi. Ludvig Filip oli elänyt maanpakolaisena 24 vuotta.

Kotiinpaluunsa jälkeen Ludvig Filip vietti rauhallista avioelämää ja seurusteli etupäässä kirjailijoiden ja tiedemiesten kanssa. Hän eli enemmän varakkaan porvarin kuin kuninkaallisen prinssin tavoin. Hänen kansansuosionsa nousi samalla, kun viha hänen serkkunsa, kuningas Kaarlen hallitusta vastaan syveni. Syntyi voimakas orleansilainen puolue. Vuonna 1830 syttyi heinäkuun vallankumous, ja Kaarle ja hänen hallituksensa erotettiin. Ludvig Filip äänestettiin 7.8.1830 Ranskan kuninkaaksi.

Ludvig Filip ei ollut unohtanut pakomatkaansa Nordkapiin: hän järjesti vuosina 1838 - 1840 tieteellisiä tutkimusmatkoja Jäämerelle.

Kuninkaanakin Ludvigin elämäntavat olivat yksinkertaiset. Ennen pitkää kansan keskuudessa heräsi tyytymättömyys: Kuninkaan pitää elää kuin kuningas. Ludvigia pidettiin arkana ulkopolitiikassa, minkä katsottiin alentavan Ranskan mainetta ja kunniaa. Vain ylempi porvaristo oli loppuun asti hänen tukenaan. Ludvig hallitsi 18 vuotta "porvarikuninkaana". Tyytymättömyys johti vuonna 1848 helmikuun vallankumoukseen ja Ludvig Filipin oli jälleen jätettävä isänmaansa. Hän pakeni Englantiin. Vuonna 1850 Ludvig Filip kuoli 77-vuotiaana, kansansa unohtamana maanpakolaisena.


Beata Caisa ja Puolikko-Erkki

Muonion pappila paloi kesällä 1796. Beata Caisa sai pelastettua oman poikansa tulipalosta, mutta kirkkoherra Mathias Kolströmin poika, Mathias Adolf, (synt. 25.4.1796) kuoli 20.7.1796 palossa saamiinsa vammoihin. Myös kirkonkirjat paloivat eikä Beatan aviottoman pojan Erikin syntymäaikaa ole voitu tarkalleen selvittää. Kirkkoherra ei ollut tehnyt Beata Caisan aviottoman pojan isästä merkintää mihinkään kohtaan kirkonkirjoja.

Beata Caisa riutui ja tuli sairaalloiseksi sairastaen välillä hyvin vakavastikin, koska Mathias Kolström määrättiin vuonna 1801 Beatan holhoojaksi. - Erik oli tuolloin 5-vuotias. Erik sai kasvaa pappilan omien lasten seurassa ja sai koulusivistyksen. Pitäneekö tieto paikkansa, koska 1.1.1824 päivätyn velkakirjan todistajana Erik Wahlbom vahvisti kirjurin kirjoittaman nimen omalla puumerkillään, mutta puumerkki ei näytä kouluja käyneen piirtämältä nimikirjoitukselta.

Vuosien mittaan perhe- ja sukusopu näyttää kuitenkin häiriintyneen, koska 1820-luvulta lähtien Muonion käräjillä ovat tämän tästä vastakkain toisaalta kirkkoherra ja toisaalta Beata Caisa ja Erik. Erik solmi avioliiton 1824 enontekiöläisen piian, Margareta Juhontytär Hetan, kanssa. Pääosa käräjille viedyistä pappilan väen riidoista tapahtui vasta Erikin avioitumisen jälkeen.

Beata Caisan holhoojana kirkkoherra oli ottanut haltuunsa mm. tämän perinnön, 29 specieltaaleria. Kirkkoherran puolustuksen mukaan perintö oli käytetty Beata Caisan aiheuttaman aitan palon korvaamiseen. Vuonna 1827 kihlakunnanoikeus tuomitsi kirkkoherran maksamaan perintörahat takaisin. Samoilla käräjillä Beata Caisa vaati korvausta vuosipalveluksesta 1816 - 1824. Kanteessa väitettiin Beatan palvellen kirkkoherraa 30 vuotta ilman palkkaa. Beatalla oli mukana henkilöitä, jotka todistivat hänen hoitaneen alla vanliga sysslor eli kaikkia tavallisia toimia. Asian käsittelyä siirrettiin vuodella. Seuraaville käräjille kirkkoherra oli hankkinut lääkärintodistuksen, jossa Beata Caisan oikean käsivarren todistettiin vioittuneen vanhemmasta mutta parantumatta jääneestä viasta niin pahasti, että hän vain vaivoin voi tulla toimeen ja hankkia elantonsa. Erik puolusti äitiään ja kertoi hänen loukkaantuneen vastaajan palveluksessa ja kaatuneen kellarin rappusiin. Käsi oli kuitenkin parantunut.

Vuonna 1825 Erik Walbomille oli katsastettu Myllymäki-niminen talonpaikka. Kyläläiset eivät kuitenkaan halunneet hyväksyä uutta taloa, ennen kuin kylän maat olisi maaoikeudessa vahvistettu. Seuraavilla käräjillä, neljän vuoden päästä, esitettiin mm. kirkkoherran allekirjoittama valitus Erikin tilan katselmusta vastaan ja vaadittiin hänen poistamistaan kylän mailta.- Kirkkoherra Mathias Kolström kuoli toukokuussa 1829.
1820-luvulla Erik joutui tyytymään mäkitorpparin osaan. Vasta vuonna 1831 Erik pääsi kiinni Lahti-nimiseen taloon. Tilalla asui itsellisenä Olli Pekkari ja varatullitarkastaja Url. Nylander. Vuonna 1833 Erik kuitenkin merkittiin itselliseksi ja tilan omistajia olivat Henrik Lahden perilliset ja sen jälkeen Mathias Kolströmin leski Brita ja hänen poikansa Perh Olaf ja Matts. Tuolloin Erikillä oli jo kolme lasta.

Koko Suomea mutta varsinkin Pohjois-Suomea koetteli 1830-luvun alkuvuosina kato ja tautinen aika. Vuoden 1833 lopulla tai seuraavan vuoden alkupuolella Erik muutti perheineen Ruijaan, ensin Karasjoelle, jossa hän alkoi käyttää Kolström-nimeä. Hän muutti vuosikymmenen lopulla Maksjoelle, jonne hän asettui lopullisesti ja jonne hänen äitinsäkin, vanha ja sairaalloinen Beata Caisa tuli ja siellä myös kuoli. Erik elätti itsensä maanviljelyksellä ja kalastuksella. Hän kuoli 83-vuotiaana vuonna 1879.

Mistään asiakirjasta ei käy selville, kuka todella oli Erik Walbomin isä. Hän saattoi olla Orleansin herttua, vaikkei tämä erikoinen naissankari ollutkaan; yhtä hyvin isänä saattoi olla Muonion oma saarnaaja tai joku muukin. Ilmeistä kuitenkin on, että Puolikko-Erkki piti itseään herttuan poikana, vaikka ei siitä numeroa tehnytkään. Ruijalainen kauppias Ove Cristian Fandrem (1810 - 1893) on tallentanut oman muistikuvansa Erik Walbomin elämästä tämän muutettua Ruijaan. Kauppiaan kertoman mukaan Erik oli joutunut puille paljaille heti muuttonsa alkuvuosina, mutta oli kauppiaan avulla ja hyvien kalansaaliitten siunaamana päässyt jaloilleen ja hyvinvoivaksi maanviljelijäksi. Kun kauppias oli kysynyt - mistä oli osannut kysyäkin - eikö Erkillä ollut mielessä avun pyytäminen isältään, josta oli tullut Ranskan kuningas, Puolikko-Erkki oli vastannut : "Meidän Herramme on auttanut minua niin paljon, että voin elää huolettomana omasta ja perheeni puolesta, ja silloin en välitä yhtään Ludvig Filipin avusta".

 

 Palaa Liepimän etusivulle